Sain taannoin käsiini erään viimevuotisen aikakauslehden, jossa oli haastateltu kahta arvostamaani naista. Toinen on talousvaikuttaja Anne Brunila ja toinen kuvataitelija Manuela Bosco. Eri-ikäiset ja erilaiset urat omaavista naisista löytyykin paljon samankaltaisuutta. Molemmista huokuu viisautta ja lempeyttä ja heitä yhdistää rohkeus irrottautua vanhasta ja siirtyä kohti uutta. Molemmat ovat myös höllentäneet otetta suorituskeskeisestä elämästä kohti rennompaa elämäntapaa. Manuela oli aiemmin urheilija ja on nykyisin kuvataitelija. Annella on ollut monta uraa mm. tutkijasta Fortumin johtajaksi. Koin paljon samaistumista näiden naisten tarinoihin.
Kuinka tutulta kuulostaakaan Manuelan sanat: ”Muutos on pelottavaa ja vaatii jumiin jääneiden tunteiden työstämistä ja vanhoista ajatusmalleista luopumista”. Kun alkaa kuunnella sisältä kumpuavia viestejä, on pakko pysähtyä. Tai jos ei pysähdy, elämä pysäyttää. Tein itse pitkään sosiaaliohjaajan monipuolista työtä. Olin tyytyväinen mutten kuitenkaan. Tuntui kuin olisin koko elämäni etsinyt jotain omannäköisempää tapaa tehdä työtä, sitä löytämättä. Sitten olin pisteessä, jossa sydämen ääni oli niin voimakas, että koin vahvasti vanhan polun kuljetuksi loppuun. Oli aika uuden.
Valmistuessani ratkaisukeskeiseksi taideterapeutiksi moni kollegani antoi palautetta rohkeudestani opinnäytetyöni esitettyäni. Taideterapia oman voiman vahvistajana halusi tulla kirjoitetuksi, koska opinnot tehtävineen olivat niin merkittäviä minulle. Se nuoruuden hiljainen ja ujo, taustalla viihtyvä tyttö on kulkenut melkoisen matkan. Oman tarinani ja kokemuksieni kirjoittaminen opinnäytetyöksi pohdintojen kera vaati ehkä rohkeutta, vaikka eniten koin sen olevan rehellisyyttä. Opintojen aika ja opinnäytetyöhön syventyminen oli eheyttävää, kuin olisi löytänyt tien kotiin. Elämä on kuljettanut ja koetellut, mutta myös kannatellut minua eteenpäin. Matka oman minuuden todelliselle lähteelle on ollut pitkä ja kuoppainen, mutta sillä on ollut tarkoituksensa. Koen vahvasti, että kaikki elämäni tapahtumat on pitänyt kokea, että olen kasvanut siksi, kuka nyt olen. Minulla on halu tukea ja kannustaa ihmisiä, auttaa heitä löytämään oma potentiaalinsa. Toivon Anne Brunilan sanoin, että kun antaa elämälle tilaa ja mahdollisuuden, oikeita asioita tapahtuu.
Kun lopulta ymmärsin antaa enemmän tilaa luovuudelle, tuntui kuin jotain olisi auennut sisältäni. Opintojen aikana vanha maalauskipinä syttyi uudelleen ja sen jälkeen paperille alkoi syntyä myös riimi, jos toinenkin. Halusin oppia ymmärtämään entistä enemmän itseäni. Siihen ainoa väylä oli kuunnella itseään, tunteitaan, ajatuksiaan ja uskomuksiaan. Minulla on aina ollut myös vahva halu kehittää itseäni ja olen aina lukenut ja ammentanut paljon kirjallisuudesta. Myöntäessäni, että minussa on sekä auttajaa että taiteilijuutta, koin tasapainoa ja iloa. Molemmat ovat osa minua ja ne voi myös yhdistää. Nyt haluan tehdä merkityksellistä työtä, jossa voin olla tukemassa ihmisiä heidän elämänpolullaan. On todella upeaa, kun asiakas löytää piilossa olleet vahvuutensa ja saa uusia keinoja ja näkökulmia käsitellä haastavia asioita elämässään.
Tulevaisuudesta emme voi kukaan tietää mitä se tuo tullessaan tai mihin se meitä kuljettaa. Vaikka järki on hyvä olla matkakumppanina, niin uskon, että sydäntään kuunnelleen on paras tapa edetä. Ja vielä kuten Anne sanoo: ”Jos ei saa haluamaansa, edessä voi olla jotain uutta, vieläkin parempaa.”
Ainostaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. – Antoine de Saint-Exupéry
