Luovuus on kulkenut mukanani kauan. Ensin oli piirtäminen ja askartelu. Sitten tuli maalaaminen ja kirjoittaminen. Luova tekeminen on ollut lempeästi kanssakulkemassa elämässäni. Se on antanut minulle iloa, läsnäoloa ja keinon purkaa tunteita. Olen pienestä pitäen käynyt myös taidenäyttelyissä. Olen saanut siis inspiroitua ja ihastella mitä moninaisempien taiteenlajien parissa. Lisäksi omat taideterapiaopintoni olivat väylä sydämeni äärelle ja siksi joka sydämestäni olen. Opinnot lisäsivät reflektointikykyäni, opin katsomaan asioita monista eri näkökulmista ja ymmärsin asioita syvemmin. Taideterapia on syventänyt itsetuntemusta ja näkemään vahvuuteni paremmin.
Vaikka lapsena ja nuorempana olin notkea kärrynpyörien tekijä ja joogaaja, niin jotenkin olen kokenut itseni kömpelönä liikunnallisesti. Myös aikuisuuden nivelsairaus on hidastanut tahtia. Katsoin pitkään itseäni ja ulkonäköäni armottomien silmälasien läpi. Taideterapialla on ollut kohdallani suuri merkitys positiivisempaan suuntaan, tässäkin asiassa. Sain ikään kuin uudet silmälasit. Olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan parempaa kontaktipintaa kehoni kanssa. Hyvissä, läsnäolevissa hoidoissa kuten rosenterapiassa ja jäsenkorjauksessa olen saanut lisää ymmärrystä muun muassa kehon kiputiloihin. Mutta olen kaivannut lisää keinoja kehon ja mielen yhteyden syvempään ymmärtämiseen. Halusin löytää myös keinoja millä esimerkiksi kehon kuormittuneisuutta voi purkaa. Viime lukukauden opiskelin Ahjolan kansalaisopistossa tanssiliiketerapeuttisessa ryhmässä. Tämän ihanan ryhmän ja opettajan hienon ohjauksen myötä alkoi kokonaiskuva kirkastumaan, pikkuhiljaa. Eri teemojen johdattelemana teimme harjoituksia yksin, pareittain ja ryhmässä. Alku oli hapuilevaa. Mutta rohkaistuin kokeilemaan ja pian huomasin, että pienikin liike voi olla riittävä.
Tanssi luo mahdollisuuden liittää yhteen kehollisuuden, tuntemukset ja tunteiden ilmaisun sekä luovuuden ja leikin. Liikkeen ja tanssinkin kautta voi reflektoida omaa elämäänsä. Meidän jokaisen keho kertoo myös omaa tarinaa. Olenkin oppinut kysymään itseltäni: ”Miten minä katson itseäni nyt?”. Hellittämisestä olen oppinut jo paljon elämässäni. Mutta yhä edelleen kaipaan lempeitä katseita, niitä lempeitä silmälaseja. Vaikka kohtaaminen toisen kanssa on hyvin tärkeää, niin koen, että vielä tärkeämpää on se, miten kohtaa, katsoo ja arvottaa itseään.
Terapiassa itse keskustelu on usein avainasemassa ja hyvä niin. Kuvan tekeminen kuitenkin syventää prosessia huomattavasti. Kuva menee pintaan syvemmälle, analyyttisyyden läpi tunteisiin ja näin voidaan kohdata esim. tukahdutettuja tunteita, vanhoja uskomuksia ja alkaa käsittelemään ja muokkaamaan niitä. Aina sanat eivät riitä, jos kehossa on paljon vanhaa taakkaa. Traumat jättävät meihin jälkensä. Lempeä luova liike, kuten luova maalaaminenkin, antaa luvan olla juuri se kuka on. Pysähtymisellä hetkeen itsensä äärelle antaen musiikin ja liikkeen kuljettaa on eheyttävä voima.
Tanssiliiketerapiakin on opettanut armollisuutta itseään kohtaan. Huomaan myös, miten hienosti juuri luova, autenttinen kehosta kumpuava liike vapauttaa ja tekee hyvää. Nyt ymmärrän myös sen miksi en ole erityisemmin uskaltautunut tanssitunneille. Jokaisella tanssilla on omat rytminsä ja askeleensa ja se on minulle ehkä liian teknistä. Luovan, intuitiota kuuntelevan maalaamisen myötä koen päässeeni aidon itseni äärelle. Samoin on luovan tanssiliikkeen kanssa. Kun liike saa syntyä pikkuhiljaa ja rauhassa, niin keho saa löytää oman rytminsä, oman ilmaisumuotonsa. Liikkeen voi myös piirtää kuvaksi ja kirjoittaa sanoiksi. Muistan miettineeni jonkin tunnin jälkeen, että liike oli kuin runo. Minulle se tarkoittaa yhteyttä aitouteen, herkkyyteen ja kauneuteen. Siksi puin myös tanssillisen kokemukseni sanoiksi runon muotoon. Rohkaisen kaikkia kokeilemaan; laita rauhallista musiikkia soimaan ja kuuntele mitä liikettä kehosta lähtee syntymään. Liike liikuttaa ja tekee samalla kokonaisvaltaisesti hyvää.
KEHONI Sormi kerrallaan aukeaa kuin kukan terälehti, hitaasti ja lempeästi. Nostan jalkaa ja käännän lantiota katsoen kauas horisonttiin. Voinko hellittää odotuksista? Olla ja antaa itseni olla kuin vesi, joka virtaa uomassaan. Hengitys kuljettaa happea elimistössä ja minä annan tunteiden tulla ja mennä.
Elämän aallot heitelleet pärskeitä kasvoilleni, seison jalat tukevasti maassa ja kädet ylhäällä Kehoni kuin elämän kirjoma kangas, kuulun tähän tässä ja nyt. Arvet ja kivut kehossani, niitä silitän lempeästi kuin lasta. Miten minua on katsottu? Mutta entä miten itse näen itseni?
Elämän muutoksissa olen pyörinyt, kunnes seisahduin ja asetin rajat. Käsi vatsaa hipaisten kuin höyhen, nousee muistoja pintaan kuin vedestä kuplia. Kuin puu juurista latvuksiin olen kasvanut omaan mittaani. Mitä voin antaa keholleni nyt?
